Uuden tiedon tuottaminen kotitalousopettajien täydennyskoulutuksessa

0

Viime keväänä (13.5.) Helsingin Sanomat listasi suomalaisen koulun plussia ja miinuksia. Miinus annettiin sille, että ” Opettajien täydennyskoulutus on vielä retuperällä”. Täydennyskoulutusta ei järjestetä systemaattisesti ja varsinkaan opetussuunnitelman soveltamiseen tai oppimisteoreettiseen osaamisen kohdistuvaa täydennyskoulutusta ei juuri ole tarjolla. Toisaalta, vaikka koulutuksia tarjottaisiin, opettajilla ei välttämättä ole mahdollisuuksia osallistua niihin koulujen ja kuntien rahatilanteen vuoksi. Täydennyskoulutus on pirstaloitunutta, sen aiheet moninaisia, eivätkä ne välttämättä lainkaan auta opettajia kehittämään opetustaan opetussuunnitelman linjassa.

Valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteiden muutos on aina erityinen sysäys opetuksen sisältöjen ja menetelmien aktiiviseen tarkasteluun ja kehittämiseen. Opetuksen kehittäminen ja kehittämisen tukeminen on taas ajankohtaista, sillä opetussuunnitelmamuutos on jälleen kerran käsillä. Väitöstutkimukseni aineisto on kerätty täydennyskoulutuksesta, joka sijoittui aikaan jolloin edellinen valtakunnallinen opetussuunnitelmamuutos oli meneillään. Näin ollen tutkimukseni tuottaa tietoa opetuksen kehittämisen saralle juuri tällaisessa tilanteessa, kun uusia kehittämisvaatimuksia ilmaantuu.

Väitöstutkimuksessani tarkastelin kollaboratiivista uuden tiedon tuottamista opettajien täydennyskoulutuksen kontekstissa. Uuden opetussuunnitelman toteuttaminen omassa opetuksessa on haaste, jota opettajan ei välttämättä tarvitse kohdata yksin. Kouluissa on kollegoita, jotka painivat saman haasteen kanssa ja tuo haaste on yksi nykypäivän työelämälle tyypillinen ilmiö – oman ammatillisen osaamisen jatkuva kehittäminen. Kehittäminen voidaan hyvin nähdä yhteisöllisenä toimintana. Parhaassa tapauksessa tutkimukseni auttaa opettajien keskenään muodostamia vertaisryhmiä kehittämään uusien oppimisteorioiden pohjalta uusia opetusmenetelmiä ilman ulkopuolista ohjaajaa tai muuta tiedollista auktoriteettia. Uuden kehittäminen ei kuitenkaan ole automaattista toimintaa, jossa nyökytellään ryhmäläisten kesken. Uuden kehittäminen vaatii ponnistelua, olemassa olevien tietorakenteiden kyseenalaistamista ja ideoiden tuottamista. Tutkimukseni tuotti käsitteen kehittävä kollaboraatio. Se on vertaisryhmän sisäistä toimintaa, jonka avulla vertaisryhmä voi edetä lähikehityksen vyöhykkeellä kohti uutta tietoa ja sitä myöden myös kehittää uusia konkreettisia opetusmenetelmiä.

Lähikehityksen vyöhyke

Tutkimukseni teoreettisen ytimen muodostaa Vygotskin 1930-luvulla kehittämä Lähikehityksen vyöhykkeen käsite. Tässä väitöstutkimuksessa hyödynnän klassista lähikehityksen vyöhykkeen käsitteellistystä aikuisten oppimisen ja vertaisryhmien tarkasteluun ryhmätasolla. Oppiminen ymmärretään tässä yhteydessä kehittämisenä ja uuden tiedon tuottamisena. Tutkimuksessa luodaan uutta lähikehityksen vyöhykkeen tulkintaa ja sitä sovelletaan sellaisen aikuisten vertaisryhmän vuorovaikutuksen tutkimiseen, joka tähtää uuden tiedon kehittämiseen ammatillisten keskustelujen kontekstissa. Tutkimukseni luo uutta tulkintaa myös siitä, miten lähikehityksen vyöhykkeellä edetään ja kuinka tätä etenemistä voidaan tutkia.

Lähikehityksen vyöhyke, tarkoittaa Vygotskin mukaan yksilön tai yhteisön suorituskyvyn ja osaamisen ylärajalla olevaa dynaamista vyöhykettä, jossa älykäs toiminta kehittyy (Vygotsky, 1978, s. 84–91). Toisin kuin yksilökeskeiset lähestymistavat, Vygotskin lähestymistapa korostaa sosiaalisten ja kulttuuristen voimien tärkeyttä oppimisessa ja kehittymisessä. Oppimisen yhteydessä keskeistä lähikehityksen vyöhykkeellä toimittaessa ovat välittyneisyys ja psykologiset välineet, kuten kieli ja puhe. (Kozulin, Gindis, Ageyev & Miller, 2003, s. 2–3.) Lähes jokainen on joskus selittänyt jotain ongelmaa toiselle ja samalla keksinyt itse ongelman ratkaisun. Tämä on yksi esimerkki siitä, että puheen avulla ajatellaan. Väitöstutkimukseni tavoitteena oli tarkastella opettajien yhteisen tiedon tuottamisen prosessia ja uuden tiedon tuottamista lähikehityksen vyöhykkeellä. Tätä yhteisen tiedon tuottamisen prosessia oli näin ollen relevanttia tutkia puheen avulla, koska puhe tekee ajattelun näkyväksi, puheen avulla vaikutetaan toisten ajatuksiin ja puheella kehitetään.

Uuden tiedon rakentaminen ryhmässä

Tutkimuksessani olen hyödyntänyt lähikehityksen vyöhykkeen teoriasta nousevia keskeisiä elementtejä. Näitä ovat erityisesti teoria- ja arkitieto, kollaboraatio sekä uuden kehittäminen.

Arkitiedolla viitataan täydennyskoulutukseen osallistuneiden opettajien kokemustietoon omasta opetustyöstä ja teoriatiedolla viitataan täydennyskoulutuksessa käsiteltyihin oppimiskäsityksiin. Näitä olivat suomalaisissa peruskoulun ja perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa vuodesta 1970 vuoteen 2004 ilmenneet oppimiskäsitykset behaviorismi, humanismi, konstruktivismi ja sosiokulttuurinen lähestymistapa.

Tutkimuksen kontekstina oleva täydennyskoulutus tähtäsi uuden tiedon tuottamiseen ja luovien opetusmenetelmien kehittämiseen. Opettajat osallistuivat täydennyskoulutukseen päivittääkseen oppimisteoreettista osaamistaan ja kehittääkseen omaa opetustaan. Vygotskilaisen viitekehyksen mukaisesti tutkimuksessani nähdään, että yhdistyessään teoriatieto ja arkitieto tuottavat mahdollisuuden kehittää ajattelua ja siten tuottaa uutta tietoa.

Tämä mahdollistuu kollaboraatiossa. Kollaboraation käsite tarkoittaa tutkimuksessani tavoitteellista yhteiseen kohteeseen suuntautuvaa yhteistyötä. Yhdessä kehitetty uusi tieto ja tietäminen ovat jotakin, joka on luotu ryhmän sisäisessä vuorovaikutuksessa. Ne eivät sellaisinaan palaudu yksilön ominaisuudeksi tai ansioksi, vaan ryhmän rakentama tieto on jotakin sellaista, mitä kukaan yksilö ei todennäköisesti olisi rakentanut yksin. (Stahl, 2006; Bereiter, 2002, s. 283.)

Varsinaisesti väitöstutkimukseni kohdistui kotitalouden aineenopettajille järjestetyssä täydennyskoulutuksessa kolmen opettajaryhmän keskusteluihin, joissa pyrittiin tuottamaan uutta tietoa ja opetusmenetelmiä. Täydennyskoulutuksen järjestivät Kotitalousopettajien liitto ja Helsingin yliopiston kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksen kotitalousopettajan koulutus. Osallistujat hakeutuivat kurssille vapaaehtoisesti ympäri Suomea.

Aineistolähtöisissä tutkimusaineiston analyyseissa olivat nousseet esiin ryhmien erilaiset yhteisen tiedon tuottamisen prosessit ja erilaiset tulokset. Tästä nousi kiinnostus analysoida, voiko kollaboraation eli vuorovaikutuksen laatu opettajien ryhmäkeskusteluissa vaikuttaa siihen, että eri ryhmien yhteisen tiedon tuottamisen prosessit olivat erilaisia. Halusin saada selville, millainen kollaboraatio edistää ja millainen estää uuden tiedon tuottamista.

Millaisia tuloksia tutkimukseni tuotti?

Opetusmenetelmien kehittämiseen kohdistuvasta puheesta analysoin millä tavalla kehittäminen kytkeytyi oppimiskäsityksiin.

Tulosten mukaan uuden tiedon kehittäminen nousi tietoisen oppimiskäsitystiedon hyödyntämisen ja soveltamisen pohjalta. Toisaalta tulokset osoittavat myös sen, että irrottautuminen vanhoista oppimiskäsityksistä, erityisesti behaviorismista, on vaikeaa.

Teoreettisella tasolla tarkasteltuna yksi ryhmä eteni lähikehityksen vyöhykkeellä ja tuotti ryhmälle uutta yhteistä tietoa. Kaksi ryhmää puolestaan eivät edenneet lähikehityksen vyöhykkeellä eivätkä tuottaneet uutta tietoa. Tämän perusteella saatoin todeta, että ryhmän eteneminen lähikehityksen vyöhykkeellä oli mahdollista, kun teoriatieto oli kehittämisen pohjana.

Kollaboraation laadun analyysin perusteella lähikehityksen vyöhykkeellä edennyt ja uutta tietoa tuottanut ryhmä erosi mielenkiintoisella tavalla kahdesta heikommin tiedon tuottamisessa menestyneestä ryhmästä. Tuloksekkain ryhmä esitti muita ryhmiä vähemmän ideoita, mutta kun tarkasteltiin, mikä kehittämiskeskustelussa johti mihinkin, ilmeni, että ideoita ei hyväksytty eikä myöskään torjuttu nopeasti. Sen sijaan kehittäminen eteni kyseenalaistamisen ja edelleen kehittämisen tekojen kautta. Kehitettyjä ideoita ja suunnitelmia myös konkretisoitiin.

Tutkimustulosten mukaan ryhmän vuorovaikutuksessa teoriasta nouseva ideoiden edelleen kehittäminen, konkretisointi ja kyseenalaistaminen osoittautuivat kehittämistä kantaviksi ryhmän yhteiskehittämisen teoiksi. Kyseenalaistaminen yhteiskehittämisen tekona tarkoittaa ideoiden kehittämisen ja varsinaisten ideoiden ja suunnitelmien haastamista ihmettelemällä ja kyselemällä.

Vähemmän menestyksekkäiden ryhmien uuden tiedon kehittämistä estäviksi teoiksi nousivat erityisesti tukahduttaminen ja idean hyväksyminen. Hyväksyminen ryhmän tekona tarkoittaa myötäilyä samanmielisyyden ilmauksilla, kuten myöntelemällä, toistamalla tai listaamalla edellä sanottua. Toinen estävä teko: kehittämisen tukahduttaminen, ilmenee esimerkiksi tehokkaasti sanomalla: ”ei kuulu tähän”.

Sekä hyväksyminen, sivuttaminen että tukahduttaminen tapahtuvat aikuisryhmän vuorovaikutuksessa hyvin hienovaraisesti, nopeasti ja huomaamatta, mutta ne silti estävät kehittämistä. Tässä on ajateltavaa meille kaikille, jotka työssä ja muissa yhteyksissä olemme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, varsinkin, jos tavoitteena on kehittää jotakin uutta.

Kokoavasti kollaboraation laadun tutkimustuloksena voidaan todeta, että tuloksellinen ja uutta tietoa luonut ryhmä osoitti, että parhaimmillaan vertaisten symmetrisessä kollaboraatiossa on potentiaalia tukea lähikehityksen vyöhykkeellä etenemistä, jolloin uuden tiedon tuottaminen ja oppiminen mahdollistuvat. Tämä tapahtuu kyseenalaistamalla, edelleen kehittämällä ja konkretisoimalla ideoita.

Tutkimustulosten perusteella olen kehittänyt myös väitöskirjani otsikossa olevan käsitteen, kehittävä kollaboraatio. Kehittävä kollaboraatio voidaan määritellä teoriaa hyödyntäväksi toinen toistensa ideoita edelleen kehittäväksi, kyseenlaistavaksi ja konkretisoivaksi vertaisryhmän toiminnaksi. Vertaiskollaboraatiossa juuri kehittävä kollaboraatio mahdollistaa lähikehityksen vyöhykkeellä etenemisen.

Mitä tutkimustuloksistani voidaan päätellä ja miten tuloksia voi hyödyntää?

Kehitin tutkimuksessani uudenlaisia tapoja analysoida yhteisen tiedon tuottamisen prosessia. Kehittämäni analyysimenetelmä on hyödynnettävissä vuorovaikutuksen tutkimisessa sekä kollaboraation laadun tutkimuksissa.

Tulokset tuovat välineitä sekä uusia näkökulmia täydennyskoulutuksen ja mahdollisesti myös opettajankoulutuksen suunnitteluun ja kehittämiseen. Tulokset voivat hahmottaa opettajille oman työn kehittämisen haasteita ja tapoja edistää kehittämisprosessia. Tutkimus osoittaa myös, että täydennyskoulutuksien kehittämiselle on edelleen tarve. Tutkimukseni tuloksia onkin jo hyödynnetty uuden täydennyskoulutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa.

Hieman yleisemmin ajateltuna ympäri maailmaa asiantuntijat miettivät miten kehittää omaa osaamistaan ja tuottaa uutta tietoa. Uutta tietoa tavoitellaan niin opettajakoulutuksessa, kouluissa kuin yrityksissä ja organisaatioissakin. Tämä tutkimus tarjoaa suuntaviivoja, joiden perusteella asiantuntijat voivat yhdessä vertaistensa kanssa kehittää omaa osaamistaan, sillä parhaimmillaan vertaiset kykenevät itse keskenään organisoitumaan ja saavuttamaan uutta tietoa kehittävän kollaboraation avulla. Tutkimukseni palvelee myös kouluttajia, sillä näiden tulosten myötä kouluttajat voivat täsmentää tietojaan yhdessä oppimisesta ja hahmottaa niitä rajoja ja mahdollisuuksia mitä vertaisryhmien sisäisellä kollaboraatiolla on.

Teksti: Hanna Kuusisaari
Kuva: Jarno Kuusinen

Lähteet:

Hanna Kuusisaaren Lektio Precursoria 28.5.2016.

Kuusisaari, H. (2016). Kehittävä kollaboraatio. Uuden tiedon tuottaminen opettajien lähikehityksen vyöhykkeellä. Kotitalous- ja käsityötieteiden julkaisuja 41. Helsinki: Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta, opettajankoulutuslaitos.

 

Jaa somessa.

Jätä vastaus