: Kolumnit

Showing 1 of 1

Oppituntien alut, lähes aina samat manööverit ja taikatemput luokan hiljentämiseksi ja teinien huomion kiinnittämiseksi. Tuo hetken hiljaisuus. ”Ja sitten käsien pesun kautta töihin.” Sähkövatkaimet alkavat soittaa sinfoniaansa, jutellaan kavereiden kanssa keittiöstä toiseen ja kyllä, siellä jossain taustalla radiokin suoltaa hitti-iskelmää. Ei jokapäiväinen asetelma, mutta kovin tuttu tilanne.

Pohdin, millaiselle mölylle ja kakofonialle altistumme. Kollegoidemme, teknisen työn ja musiikin opettajien, kuuloa huolletaan säännöllisesti, mutta muiden opettajien on tyytyminen tinnituksen odotteluun. Miksi näin? Eikö kuulosta huolehtiminen ole oleellinen osa työhyvinvointia?

Otin yhteyttä helsinkiläiseen opettajien työsuojeluvaltuutettuun asian tiimoilta. Hän sanoi, että itse asiassa suurin osa kotitalouden opettajien työsuojelullisista huolenaiheista koskee repsottavia kaapin ovia eli opetustilojen kuntoa, niiden ahtautta ja toimimattomuutta sekä sisäilmaa.

Vastaus yllätti. Luulin, että joku olisi ollut huolestunut kuulostaan.

Jäin pohtimaan asiaa ja päätin asettaa itseni koetilanteeseen, koska pitäähän opettajankin viihtyä oppitunnilla. Hain siis fysiikan varastosta desibelimittarin. Koeasetelma ei varmaankaan täytä tieteellisiä vaatimuksia, mutta emmehän me laboratoriossa vakioiduissa olosuhteissa muutenkaan opeta. Istahdin opettajan pöydän ääreen tyhjässä luokassa ja laitoin desibelimittarin päälle. Ilmastointikoneen ja kylmälaitteiden hurina tyhjässä luokassa antaa lukemaksi 55 – 57 desibeliä. Ehkä laite mittasi myös puhinani. Aika paljon, puhisin tai en. Huomata kannattaa, että tavallinen liikenteen meteli on n. 55 db. Siis istuessani yksin tyhjässä luokassa, olisikin kuin istuisin ohitustien varressa…

Palataan yllämainittuun tilanteeseen sähkövatkainten sinfoniasta. 4 sähkövatkainta saavat aikaan n. 80 db metelin. Tämä tulos mitattuna luokan seinustalla seisten. Noin metrin etäisyydeltä sähkövatkaimella varustautuneesta oppilaasta desibelit ovat 87 db. Mittarin saa nousemaan piikkiinsä eli yli 90 db:n, sähkövatkainten ja radion kakofonian ylitse huutava oppilas. ”Ope mitä mä nyt teen?” kaikuu aina yhtä heleän kuulaana luokan kuuluvimpana äänenä.

Välitunti. Menin mittari mukana käytävään. Käytävässä oli vaihdellen 55 – 77 db:n äänitaso. Melko maltillista, mutta ei yhtä valvontaa enempää päivässä jaksa lasten ja nuorten riemua kuunnella.

Tutkimukseni tueksi selvitin, mitä Kuuloliitto kertoo desibeleistä. Kuuloliitto listaa verkkosivuillaan, miten pitkään ihminen voi altistua eri desibelitasoille ennen kuulovaurion syntymistä. Tässä muutamia poimintoja:
80 db > 8 h, 88 > 4 h, 94 db > 1 h, 100 db > 15 min.

Otin yhteyttä myös Helsingin kaupungin työterveyskeskukseen, jossa ylilääkäri Jouni Silvo sanoi: ”Jo alhainenkin melutaso, yli 35 db, aihettaa stressiä, vaikeuttaa keskittymistä ja haittaa viihtyvyyttä.”
Vaikkakaan emme altistu työssämme jatkuvalle yli 80 db:n melulle, lienee syytä aika ajoin hakeutua työterveyshuoltoon tarkistamaan oman kuulon tila.

Edellä kuvatusta epätieteellisestä tutkimusasetelmasta voi vetää kuitenkin yhden oivan kehäpäätelmän. Eniten melua ja meteliä aiheuttavat 16 luokassa innoissaan puuhastelevaa nuorta. Kuulohan siinä menee, mutta sydän sulaa. Siksi voin alkaa miettiä, miten voin ohjeistaa selkeämmin, tehdä pohjatyöt paremmin että ylimääräiseltä huutamiselta vältytään. Tai sitten se on vaan ikäkauteen kuuluva ns. luonnon laki, jolle on vaikea voida mitään.

Lintujen liverrystä ja orvokkien kukkimisen kuiskintaa kesään.

Showing 1 of 1