Työn haasteista

0

Kuukausi lukuvuotta takana. Kiire. Aina sama ajatus lukuvuoden alussa, miten tämän saa sujumaan. Ja katso, niin vain se lähtee pyörimään kuin bakeliittihevonen karusellissaan.
Lukuvuoden alussa koulutasolla on laadittu suunnitelmat, mitä tänä lukuvuonna tehdään ja painotetaan. Käytävillä ja kahvikuppien ääressä puhutaan tulevasta OPS-työstä. Niin, uusi OPS. Keväällä oli mahdollisuus käydä lausumassa kommenttinsa uuden opetussuunnitelman luonnoksesta. Kierrevatkain ylös, kuinka moni kävi.
Lukaisin sitä kuitenkin ylimalkaisesti vähän aikaa sitten. Eihän se vielä minua kosketa, miksi siis hätäillä. Tai miksi puuttua muutenkaan mihinkään, mikä ei minua koske. Mutta niin se vain on, että opettajan työssä haluamattaankin on velvollinen ottamaan osaa vaikka mihin. Työajan puitteissa työnantajalla on oikeus vaatia työpanoksemme opetusvelvollisuuden muodossa ja siihen lisättynä YSA-aika. Tai YT-aika, miten sen muotoileekaan. Nuoremmille kollegoille tiedoksi, että kyseessä on maaginen 3 X 60 min x 38 vkoa, jolla ajalla koulussa tehdään juhlat, toteutetaan teemapäivät ja ylipään koulun toiminta. Jokainen koko lukuvuoden ajalle palkattu on velvollinen osallistumaan tähän. Tämä aika ei sisällä sitä työtä, mitä tehdään oman työn sujumiseksi ts. lasketaan kuluvan maidon määrä, puntaroidaan paljonko voidaan leikata lihaa ohjeesta, pestään pyykit, tehdään tilaus. Jokainen tietenkin hoitaa työnsä yksilöllisesti, mutta luulenpa että harva kokee tästä jälkimmäisestä osasta saavansa kohtuullista korvausta. Hyvä on kuitenkin muistaa, ettei opetusvelvollisuus + YSA ole työaika. Ei tule nimittäin mieleen juuri yhtään ammattia, jossa em. esimerkin mukaisen 26 h / viikossa, nauttisi samansuuruista palkkaa ja etuja. Suhteellisuuden tajua, ei määräänsä enempää kuitenkaan.
Opettaja on lukuvuoden aikana monessa mukana. Erilaiset suunnitteluryhmät ja muut kokoonpanot sekä ennen kaikkea vuorovaikutus oppilaiden kanssa. Oppitunnilla ja oppitunnin ulkopuolella. Näissä vuorovaikutustilanteissa korostuu viestinnän merkitys. Millaista viestiä annamme oppitunnilla oppilaille. Puhummeko taululle tai tietokoneen monitorille sen sijaan, että viestin pitäisi kohdata lauma teinejä? Venäläisen Sallahan kuvasi muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan tilannetta, jossa opettajan viesti menee kaapin oville ja oppilaat jäävät mahdollisimman epätietoiseen tilaan.
Oppitunnilla viestin välittäminen helppoa, kun tietää mistä puhuu, mutta miten välitunnilla. Jaksaako aina tarttua asiaan ja alkaa ojentaa vai onko toisinaan helpompi olla kuulematta ja näkemättä. Millainen viesti tästä välittyy oppilaille. Levittääkö se ”ei kiinnosta” –asennetta. Jos aikuinenkaan ei välitä, miksi oppilaskaan. Vastuu.
Selkeän viestinnän lisäksi toivoisi itsellä olevan selkeämmät arvioinnin käytänteet. Arviointi kun on tämän työn ikävin puoli. Onko tämä kahdeksan linjassa valtakunnallisen OPSin kanssa. Hallitseeko tämä oppilas hiivataikinan tai tsupikkaat, mutta oppitunneille ajoissa saapumisessa on toivomisen varaa. Voinko opettajana nostaa numeroa, kun nuoren sydän on puhdasta kultaa mutta tavoitteelliset lopputulokset lähentelevät käänteistä Midaan kosketusta.
Niin, uudessa OPS:ssa viitataan ilmiöpohjaiseen oppimiseen. Tämä tieto otetaan ilolla vastaan. Voiko siis arviointikin olla tulevaisuudessa ilmiömäistä. Toisinaan pohdin numeerisen arvioinnin mielekkyyttä valinnaiskotitaloudessa, mutta ymmärrän sen merkityksen motivaattorina ja kirittäjänä. Silitän Pavlovin koiraa. Mutta jos numeerista arviointia ei olisi, menisikö arvokas oppiaineemme silloin pelkästään puuhasteluksi ja kerhotoiminnaksi?

Tapani Ervast

Jaa somessa.

Jätä vastaus